ERJ-este, Hillava 30.11.2007, sij. 3/19
Aiheena: Tällähän kummittelee!

Olin istunut heinävintillä jo ainakin tunnin. Jos ei pian jotain tapahtuisi, lähtisin kotiin, aivan varmasti. Olin kyllä kuullut heidän sopineen tulevansa tallille yhdeksältä, silti ketään ei näkynyt. Oliko tämä nyt kaiken vaivan arvoista?

Haa, vihdoinkin ovi kävi. Kurkin varovasti alas kattoluukusta, ja aivan oikein, sieltä Mari ja Mira saapuivat. Tallin pahimmat nirppanokat ja pissikset. Koko muu tallijengi inhosi heitä yli kaiken. Tuo kikatus ja jatkuva pälätys saivat minut vihaiseksi, vaikka kuuntelinkin vain kaukaa. Onneksi olin niin varma omasta suunnitelmastani, että samaan aikaan pystyin hykertelemään tyytyväisenä.

Tytöt poistuivat tallin kahvioon, sinne he aikoisivat jäädä yöksi. Kuulin sipsien rapinaa ja limsan virtauksen laseihin. Olinpas minäkin jo nälkäinen. Ajatukseni kiersivät kehää, kun mietin, mikä olisi paras hetki säikäyttää heidät kuoliaiksi. Hetken aikaa olin jo kävellyt ympäriinsä vintillä, mutta tytöt eivät sitä tuntuneet kuulevan oman hölötyksensä keskeltä.

Ehkä olisikin parempi odottaa vielä keskiyöhön. Silloin he varmasti olisivat jo valmiiksi peloissaan. Samalla saisin viihdyttää itseäni kuuntelemalla heidän juorujaan muista tallilla kävijöistä - itseni mukaan lukien. Ehkä olisi ollut sittenkin parempi sulkea korvansa.

Mutta ihmettä he nyt tekevät? Ovatko he tosissaan lähdössä ratsastamaan tähän aikaan? Ylkona on kylmää ja tuulista, pimeää.. Eivät kai he tosissaan. Ei sentään... Ei, kyllä he sen tekivät! Satuloivat tallin ainutta yksityistä hevosta, eivät varmasti ole saaneet lupaa koskeakaan Milanoon! Olen itsekin kerran tuolla upealla valkoisella puoliverisellä rastastanut, se on kiltti kuin kissanpentu, mutta omistaja ei kyllä anna kenekään edes koskea hevoseen ilman hänen lupaansa. Pitäisiköhän soittaa johonkin..

Ei, enhän voi sitä tehdä, muuten jään itse kiinni vintillä piileskelystä. Parempi vain hiipiä perässä ulos. Onpas Milano ihmeen rauhaton tänään, en ole ikinä sitä noin tuohtuneena nähnyt. Tytötkin taitavat olla hieman ihmeissään. Vaivoin he saivat Marin selkään, mutta mikään ei näytä sujuvan kuin pitäisi. Milano juoksee ja juoksee, vallattomana ympäri kenttää ja Mari roikkuu mukana. Kauheaa, eikö hän saa sitä pysähtymään?

Apua, en kestä katsoa. Kenttä on liukas sohjosta ja jäästä, Milano tulee aivan liian kovaa! Eeeeei, nyt he kaatuivat päin aitaa. Melkein juoksin paikalle, mutta tajusin viime hetkessä hypätä takaisin pusikkoon, Mira kiiruhti pian Marin luo, joka näytti olevan kunnossa. Milanokin nousi heti seisomaan, ainoastaan kentän aita sekä hevosen satula näyttivät kärsineen huomattavat vauriot. Milano oli hiestä märkä ja tärisi kauttaaltaan. Tytöt muistuttivat lähinnä kahta aavetta kiiruhtaessaan takaisin talliin.

En tiedä, tekikö pimeä kuutamoyö, kylmyys, väsymys tai jokin muu silmilleni tepposet, mutta kun nousin seisomaan piilostani, näin kentällä liikettä. Valkoisia varjoja liehui edes takaisin, ympäriinsä. Ne olivat kuin huntuja, jotka leijuivat ilmassa. En kyennyt liikkumaan, en puhumaan, tuijotin vain kauhuissani. Mikä pahinta, nämä varjot suuntasivat kulkunsa suoraan talliin. Pian ne hävisivät näkyvistä. Silloin sain jalkani alle ja juoksin. Juoksin niin lujaa kotiin, kuin ikinä jaksoin. Kaikki nukkuivat, eikä kukaan huomannut tuloani.. Hiivin peiton alle ja vapisin koko yön nähden toistaan kamalampia painajaisia.

Aamulla en voinut pysyä poissa tallilta. Tiesin, että siellä olisi kamala hulina päällä, Mira ja Mari joutuisivat vastuuseen teoistaan. Totesin myös yölliset 'aaveeni' mielikuvitukseni tuotteiksi, olin todellakin ollut liian sekaisin. Kiskoin yöllisestä reissusta märät lenkkarit jalkaani ja hetkessä olin tallin pihassa. Mutta mitä ihmettä, kentän aitahan on täysin ehjä! Tallissa sisällä pyöri normaaliin tapaan tuntilaisia, kaikki vaikuttivat iloisilta ja tervehtivät ohi kulkiessaan. Maria ja Miraa en nähnyt missään, he eivät kuulemma olleet ilmestyneet tunneilleen.

Lopulta näin myös Milanon omistajan, joka tuli (ehjä) satula käsissään minua vastaan, ja kysyi, haluaisinko tulla katselemaan kun hän ratsastaa. Nyökkäsin tietämättäni, pääni oli aivan sekaisin. Milano, tuo kiltti ja ihana ratsu seurasi emäntäänsä kuin koiranpentu emoaan ja oli taas juuri se hevonen, jonka olin aina tiennyt sen olevan. Mitä ihmettä yöllä oli tapahtunut?

Tuomarin kommentti: Jaa-a, mitähän yöllä olikaan tapahtunut? Minuakin kiinnostaisi tietää! Eli siis todella hyvä, sait mielenkiintoni heräämään nälkäisenä. Tarinassasi oli hyviä kohokohtia ja "normaalejakin" pätkiä, mutten tylsistynyt kertaakaan.

--------------------------------------

VVJ-valjakkoajo, Ruiskukka 1.12.2007, sij. 3/4

Onhan kaikki nyt varmasti kunnossa; osallistujalistat seinässä, karsinat siivottu, buffetti toimii, kuuluttaja on paikalla, samoin tuomarit.. Kaiken pitäisi toimia? Miksi sitten olen näin hermona?

Siitä onkin jo kauan, kun Ruiskukassa on viimeksi kisoja järjestetty, taidan olla menettämässä otettani tähän touhuun. Maneesi on uusi ja hienossa kunnossa, pohja on tasoitettu, samoin kenttä on lanattu tasaiseksi, hyvin pystyy lumessakin ajamaan. Onkohan tallin pihatie liian töyssyinen hevosautoille?

Ei, kyllä kaiken nyt pitäisi olla täysin kunnossa. Apua, sieltä ensimmäinen auto jo kaartaakin pihaan koppi perässään! Mikäköhän hevonen sieltä tulee. Joku noviisi poni luultavasti, kun luokka ekana ajetaan. Niin aivan, onkohan oma kisaheppani jo pian valmiina?

Kyllä kuuluu olevan, Adoniksen huuto kaikuu toiseen päähän tallialuetta. Taitaa olla nuori ja vetreä ori hieman ihmeissään tästä tohinasta, vieraita hevosia kun vilahtelee ympärillä, musiikki raikuu ja kuulutukset pyörivät. Siellähän se ori näyttää teputtavan kuin tulisilla hiilillä valjastuskatoksessa.

Onneksi uskolliset tallitytöt jaksavat laittaa hevosen kuntoon, olen todellakin ollut kädet täynnä töitä koko aamun. Hellittääköhän tämä hermoilu koskaan? Kamala kisata omissa kisoissaan, kun muutakin tekemistä olisi, mutta täytyyhän hevosille vähän kokemusta hankkia ja taitoja testata tuomarien edessä. Kun ei tarvitse matkustamistakaan stressata..

Sieltähän se Adonis teputtaa pihaa alas kärryt perässään. Tytöt taluttavat varmuudeksi kahdella narulla molemmin puolin, työhevoskisoissa kunnostautunut lihaskimppu kun ei ole maailman helpoin pideltävä, etenkään kun ihania tammoja kävelee vastaan.

Hyppään kärryille ja keräilen ohjia käteen, jospa tämä tästä lähtisi sujumaan. Adonis suorastaan ampaisee liikkeelle kahlitsevien narujen irrotessa sen kuolaimista. Muutaman hirnahduksen ja hypähdyksen jälkeen ori siirtyy hiljalleen raviin ja ohjastan sen kohti tuttua metsätietä pienelle rauhoittumislenkille. Vihdoin voin hengähtää, tämä jos jokin on elämää..

--------------------------------------

Haluatko kuulla salaisuuden? Lupaathan, ettet kerro sitä kenellekään? Et edes parhaalle ystävällesi. Jos kerrot, kiistän kaiken. Sitä paitsi, ei sinua kukaan uskoisikaan. Tämän voivat ymmärtää vain ne, jotka uskovat joulun taikaan. Oletko koskaan kuullut, että joulu on ihmeiden aikaa?

Olen nähnyt joulutontun! No ei, nyt valehtelin hieman; olen nähnyt useita tonttuja. Vieläkin voisin ehkä hieman tarkentaa.. Olen itse tonttu. Aivan, kuulit oikein, olen joulupukin pikku apuri. Työni alkaa joulun alla, levitän joulun odotusta ja tunnelmaa ympärilleni.

Ai miten sen teen? Etkö huomaa, kuinka hyvälle tuulelle tulet pelkästään tarinani lukemisesta? Odotapa, kun tapaisit minut. Tai ehkä olet tavannutkin, et vain sitä tiedä. Muistatko, kun teillä oli tallin pikkujoulut? Istuitte kaikki porukalla satulahuoneessa glögin ja piparien ääressä?

Mutta melkein unohditte sen tärkeimmän; joulutortut, muistathan? Yllättäen pöydän nurkalta löytyi kori täynnä torttuja. Koria ympäröi punainen lahjanauha ja siinä luki hyvää joulua. Kukaan ei tunnustanut koria tuoneensa. Muistathan tämän?

Joulunalus on kiireistä aikaa. Täytyy hankkia lahjoja ystäville ja sukulaisille. Täytyy valmistaa jouluruuat. Täytyy siivota. Täytyy hakea kuusi. Täytyy tehdä sitä ja tätä. Ei se näin saisi mennä, jouluvalmisteluista tulee nauttia ja välttää stressiä. Oletko ikinä tullut ajatelleeksi, miten tämä on mahdollista? Äidit ovat usein kaikkein kiireisimpiä joulun alla, ilman meidän apuamme jäisi monen perheen joulu keskeneräiseksi..

Ystäväni aina ihmettelevät, kuinka saavat lahjaksi juuri salaisimman ja hartaimman toiveensa - sen, mitä eivät kenellekään uskalla kertoa. Silloin vain halaan heitä onnellisena ja ihmettelen asiaa yhteen ääneen. He ovat aina niin onnellisia joulun aikaan.

Minä vain hymyilen pilkettä silmäkulmassa.

Kommentit: Erittäin hyvä tarina, mutta hieman se, että missään vaiheessa en tuntenut hevosten olevan niin lähellä tätä tarinaa, paitsi kun aloin miettimään tarkemmin, oliko kertoja itse "tonttuponi"? Tämä epäselvyys alensi sijoitusta, mutta tosi mukava tarina, ei voi muuta sanoa!

--------------------------------------

KRJ-koulu, Hillava 27.1.2008, sij. 5/10

Olin järjestänyt kaiken valmiiksi: hevonen hohti auringon valossa kuin vasta kiillotettu voittopokaali, varusteet oli samana aamuna putsattu, nimellä varustettu satulahuopa juuri otettu pesusta ja itselleni olin ostanut uudet kisasaappaat ihan tätä varten. Jännitin enemmän kuin ikinä kisoissa, monestakin syystä. Ratsastamani ori on vielä nuoruuden innosta hieman koheli, mielessä pyöri vahvasti estekisa, jossa annoin vähän liikaa periksi ja sen seurauksena maistelin pian maneesin pohjan turvetta..

Enemmän jännitin kuitenkin sitä, että edessä oli elämäni ensimmäinen musiikin tahdissa ratsastettava kür luokka! Miksi olinkaan valinnut juuri Adoniksen kisakaveriksi..! Musiikki olisi kuitenkin helpoimmasta päästä, rauhallinen, ei niin selkeästi tahditettu kaunis balladi, Édith Piafin Hymne à l'amour. Nyt kukaan ei huomaisi, jos menisi vähän pipariksi tahdin kanssa..

Hyräilin koko aamun kappaletta päässäni ja ratsastin mielessäni uudelleen ja uudelleen radan läpi, olisin osannut sen varmasti jo takaperinkin! Kisapaikalla hoitajalla meinasi mennä hermot hoilatessani jo ääneen.. Jännitys kasvoi koko ajan, sorruin jopa tavoistani poiketen vessassa juoksemiseen ennen starttia.

Selkään kiivetessäni olin kuin tulisilla hiilillä - ja Adonis tietysti huomasi sen! Jouduin pyytämään hoitajaa taluttamaan meitä pari kierrosta verkkakentällä, noloa! Parempi kuitenkin katsoa kuin katua. Vähitellen tunsin orin rauhoittuvan ja alkavan hakea tuntumaa, samalla reuntouduin itse ja unohdin hetkeksi ohjelman kertaamisen. Kaikki tuntui sujuvan hyvin ja hevonen kuunteli ohjeita.

Kaiuttimista oman nimen kuullessani jännitys puhkesi taas! Ratsastin keskelle kenttää hiljakseen ravissa, pysähdyin ja tervehdin tuomaria. Jäin paikalleni seisomaan ja odotin koko aamun päässäni repeatilla toistuneen kappaleen alkusointuja. Ensin ei kuulunut mitään.. Hevonen alkoi jo hermostua ja tanssahdella paikoillaan kuolainta purren. Sitten se tapahtui; kaiuttimista räjähti valtavalla voimalla soimaan järkyttävä rock-kappale!

En juurikaan muista seuraavien hetkien tapahtumia, voin vain todeta mitä paikalla olleilta kuulin. Suuni loksahti apposen auki, istuin paikallani kuin haamu. Kaikki muutkin olivat hiljaa paikoillaan ja odottivat - odottivat minun alkavan suorittaa ohjelmaani! Menetin täysin koordinaatiokykyni sekä ajan ja paikan tajun, tällöin Adonis tajusi tilanteensa koittaneen; hermotuksissaan se riuhtaisi vauhdilla eteenpäin ja minä tietysti, mitäpä muutakaan, kuin lensin selästä!

Kaikki pelästyivät, hevonen taasen juoksi innoissaan pukkien lentäessä ympäri koulukenttää, ja täysi kaaos oli päällä. Ennen kuin kukaan ehti tulla luokseni katsomaan, olenko kunnossa, kömmin ylös valkoiset housut ruskeana hiekasta. Naama punaisena, hiekkaa suustani sylkien karjaisin; "ei tää oo mun biisi!".

Koko yleisö repesi nauramaan. Joku ystävällinen sielu oli ottanut hevoseni kiinni ja talutti sitä nyt minulle. Poistuin pian radalta Adonista perässäni kiskoen pohdiskellen, kehtaisinko enää viimeistä hevostani ratsastaa, vai kaasuttaisinko kiireesti kotio enkä palaisi tänne enää ikinä! Joku järjestäjistä juoksi samalla perääni ja huusi jo kaukaa anteeksipyyntöjä. Minut kuulemma vaadittiin tulemaan uudestaan radalle, tällä kertaa oikean musiikin kera.

Ja vaikkemme sijoittuisikaan, saisin kuitenkin lohdutuspalkinnon kisan parhaasta puolen minuutin suorituksesta. Oliko tämä nyt puhdas anteeksipyyntö vai ivallinen pilkka? Sitä pohdiskellessa ratsastin luokan viimeisenä uudestaan radalle ruskeissa ratsastushousuissani.

© Lilja