Cornflower's Torden

Kouluratsastuskilpailuissa 6.10.2007:
Kaikkeen sitä hevosenomistaja onkin valmis, onko sillä nyt jalostusoriille niin merkitystä onko se kisannut myös kouluratsastuksessa vai ei? Missä meidän tutut ja turvalliset valjakkokärryt on, mitä teen täällä hevosen selässä?!

Nyt Marjo rauhoitut, vedät syvään henkeä ja ratsastat verkkakentälle. Noooin, kyllähän tästä selvitään, Topi kulkee ihan rauhallisesti ja tilaakin on yllin kyllin. Kävellään nyt vaan ihan rauhassa kenttää ympäri, raippa on mukana ja kannukset jaloissa, eiköhän tämä hevonen nyt aisoissa pysy tällä kertaa.

Jos vaikka vähän ravailisikin. Ei, EI vielä laukkaa, rauhoitu nyt hyvä hevonen! Mitä nuo kaikki ihmiset tuijottavat, kyllä minä tämän orin saan käsissä pysymään. Toivottavasti.. Uusi yritys, ihan nättiä ravia vaan ympäri, pari volttia ja taivutusta, nyt alkaa jo tuntua paremmalta.

Laukannosto, hienoa, näin sitä mennään. Pari volttia jälleen, sitten voitaisiin hiljentää raviin. Topi, ravia nyt, ei enää laukata! Ei, älä nosta päätä ylös, kiltti hevonen, hiljennä jo! Aitaa päin ja pysähdys, huh, nyt kyllä vaan kävellään. Miksi kaikki tuijottavat, eivätkö ne ennen ole nähneet tulipunaista ratsastajaa hallakon hevosen selässä? Taidetaan olla hyvä väriyhdistelmä..

Mitä ihmettä, joko ne kuuluttivat meitä radalle? Ei näemmä, valmistaudutaan vasta. Oi että kun liikkuu ihanasti tuo suomenhevonen, niin rauhallisesti. Seisoskellaan nyt tässä radan reunalla ja kerrataan vielä kertaalleen kuviot. Radan ainakin luulisin muistavani, kun vielä yhtä aikaa ehtisi hevoseen keskittyä.

Apua, nyt ne kuuluttivat meidät radalle. Topi kiltti, älä nyt nolaa minua lopullisesti. Turha kai enää tässä vaiheessa on alkaa rukoilla, näin sitä mentiin…

Kommentit: Kukaan ei näissä kisoissa sinua lukuunottamatta keksinyt kertoa omia ajatuksia, joten tämä oli hyvin kekseliäs ja omaperäinen tarina! Todenmukaisia, eläviä ajatuksia, joten siis ihan loistava kokonaisuus. Pystyin oikein kuvittelemaan itseni sinun pääkoppasi sisälle - en osaa sanoa tästä mitään rakentavaa palautetta!

-----------------------------------------------

Kouluratsastuskilpailuissa 31.10.2007:
Aiheena kirjoittaa satu

Kauan kauan sitten, ennen ihmisiä, ennen taloja ja rakennuksia, ennen nykyisiä hevosia, vaelsi nummilla uljas ja yksinäinen ori. Ori oli suuri ja voimakas, se oli nopein koskaan maan pinnalla juossut olento. Kaikki orin kohtaavat kääntyivät kannoillaan ja pakenivat, pelkkä orin katse oli tappava ja sitä pelkäsivät sudet ja karhutkin.

Orin kaksivärinen harja hulmusi puolelta toiselle orin kiitäessä yli hallitsemansa maan. Pitkä ja paksu otsaharja laskeutui sysimustien silmien päälle orin nostaessa päätään tarkkaillessaan alamaisiaan, sieraimet höyrysivät tulista katkua. Orin hirnahdus kuului mailien päähän ja pysäytti jokaisen alueella liikkuvan olennon. Kaikki tiesivät Sen lähestyvän.

Eräänä päivänä ori kohtasi tamman. Kaunis, kiiltävän hallakko, siro tamma uskaltautui orin reviirille. Ori nosti epäröiden päätään; se halusi tutustua tähän olentoon paremmin. Tamma oli itsevarma eikä epäröinyt, se oli ainoa olento maailmassa, joka pystyi hallitsemaan orin mieltä. Ori kääntyi kannoillaan ja lähti seuraamaan tammaa. Yhdessä nuo kaksi hevosta vaelsivat läpi Norjan vuorien ja vuonojen, ne kiersivät läpi maan herättäen ihastusta ja kauhistusta mihin ikinä menivätkään. Ori oli onnellinen, mutta samalla se oli menettänyt kuninkuutensa.

Tamma oli petollinen. Ori ei sitä tiennyt, mutta tamma oli isäntiensä viikinkien lähettiläs. Viikingit halusivat kesyttää orin, sada sen valtaansa, kahlita tuon uskomattoman mielen ja ruumiin, valjastaa sen käyttöönsä. Ori oli haavoittuva tamman seurassa, jolloin tamma johdatti sen isäntiensä luo. Ori ei sitä vielä ymmärtänyt, mutta se valta olisi mennyttä.

Viikingit hyökkäsivät joka puolelta, köysin ja kahlein ne takertuivat orin jalkoihin ja kaulaan. Ori ei voinut tätä ymmärtää; tamma oli pettänyt sen. Viimeiseen henkeen ori taisteli, se ymmärsi kaiken pahuuden ja vääryyden ja keräsi jälleen voimia. Hän oli maailman valtias, eikä häntä voinut kesyttää. Raivoisan taistelun jälkeen ori karkasi vapauteen, viikingit perässään se syöksyi vuorelta alas kuolemaan, kaikki maailman tuska ja pahuus niskassaan.

Viikingit kauhistuivat, kaikki oli menetetty. Nyt he vasta ymmärsivät luonnon voimat ja orin uskomattoman merkityksen. Sitä, minkä luonto on lahjoittanut, ei voi hallita. Sitä ei voi kahlita eikä ohjailla. Se elää omaa elämäänsä, se on kaiken yläpuolella ja hallitsee kaikkea. Luonto suri menetystään.

Yhdentoista kuukauden kuluttua syntyi maailmaan varsa. Orivarsa. Orilla oli ulkonäkö kuin isällään, luonto ja tulinen tahto kuin isällään, se vain oli syntynyt palvelemaan viikinkejä. Viikingit riemuitsivat ja saivat vihdoin mitä tahtoivat. Tamma myhäili tyytyväisenä kulmiensa alla.

Tämän tarinan kertaan joka kerta kiivetessäni hevoseni selkään. Näin sai alkunsa norjanvuonohevonen: tämä satujen valtias, viikinkien sotaratsu, jonka varsanvarsanvarsan ja vielä useamman jälkeläisen me saamme nyt valjastaa palvelijoiksemme. Älkäämme ikinä unohtako tämän uskomattoman hevosen alkuperää, kunnioittakaamme ratsujamme ja kohdelkaamme niitä kuin veroisiamme. Norjanvuonohevonen on luonnon lahja maailmalle.