Eilowy (VRL-0246, CeRi) - Olafbögs Zirla VH-48121

Satoi vettä, paljon vettä. Sitä valoi noroina sateenvarjoni kaikista kulmista ja pyrki tihuuttamaan sen alitse päälleni. Ihmiset kyhjöttivät katsomossa kylki kyljessä ja monet olivat luovuttaneet ja lähteneet kotiin. Kisojen katsominen koiranilmassa ei ollut kovin antoisaa, mutta en minä voinut pettää Zirlaa ja Kristiania lähtemällä pois, nyt kun en pystynyt itse olemaan kärryillä. Olin murtanut toisen käteni pudottuani nuoren ratsun satulasta edellisellä viikolla ja tulleet eripuran päätteeksi siihen tulokseen, etten minä voisi ohjastaa tai olla edes groomina näissä kisoissa. Onneksi poniluokkaan ei groomia edes tarvita, joten Kristian pärjäisi kyllä ilman minuakin ja hän oli Zirlallekin sen verran tuttu, että tammakin varmaan osaisi käyttäytyä.

"Älä nyt hermostu, tyttö", mutisin itsekseni ja puristin terveellä kädelläni sateenvarjon kahvaa, kun se uhkasi lentää tiehensä äkillisessä tuulenpuuskassa. Sama pahalainen heitti jonkun läpimärän ohjelmalehtisen suoraan kentälle ja tietysti se takertui Zirlan jalkaan. Tamma korskui ja kiskoi päätän ylös, Kristian yritti hillitä sitä ohjilla ja joku toimitsija näkyi juoksevan jo kohti. Minä en pystynyt ajattelemaan mitään muuta kuin 'Voi ei'. Tamma ei ehtinyt kuitenkaan kehittää kunnon pakokauhua ennen kuin toimitsija jo vapautti sen kuvitellusta vaarasta. Silti näin katsomoon asti, miten sen silmänvalkuaiset vilkkuivat, kun Kristian kannusti sen taas liikkeelle. Ponin mielentila ei luvannut hyvää suoritukselle.

Hetken päästä kaikki pahat aavistukseni kävivät toteen, kun tuuli sai vaahteran raskaat lehdet lentoon ja yksi niistä läjähti suoraan Zirlan turvalle. Tamma pillastui. Se vähät välitti Kristianin ohjasotteesta ja taisteli kuolainta vastaan rynnätessään suin päin keskelle rataa niin että kartiot saivat kyytiä. Kärry kallistui vaarallisesti ja olin varma, että koko valjakko kaatua rysähtäisi siihen paikkaan, mutta jotenkin niin ei kuitenkaan käynyt. Edes tajuamatta mitä tein, nousin ylös, heitin sateenvarjon kädestäni ja juoksin katsomosta kentälle."Zirla. Zirla, tyttö. Ei mitään hätää!" Yritin estää ääntäni vapisemasta. Kaiken piti olla hyvin. Tamman piti uskoa, että kaikki oli hyvin, mutta minä pelkäsin, ettei se edes huomaisi minua vaan juoksisi päin aitaa ja tappaisi siinä rytäkässä itsensä ja Kristianin molemmat.

"Zirla!" Näin Kristianin kiskovan ohjista. Tamman silmät pyörivät päässä, mutta näin, että se oli kuullut minua. Vauhti hidastui ja tamma lähti pyrkimään luokseni. Se vapisi kauttaaltaan seisahtuessaan pää riipuksissa ja ryntäät vaahdossa eteeni."Ei mitään hätää", talutin Zirlan pois kentältä ja aloin välittömästi riisua sen valjaista. Mitä pikemmin tamma pääsisi kärrystä eroon, sitä parempi. Tilanne oli todellinen katastrofi."Kaikki hyvin", vakuuttelin ja silitin tamman kaulaa, joka oli märkä paitsi sateesta, myös hiestä. Tamma töytäisi minua anteeksipyytävästi turvallaan.

"Sinä pelästyit, se ei ollut sinun vikasi", Kristian availi valjaiden solkia toisella puolella mitään sanomatta ja kumartui sitten tutkimaan tamman jalkoja. "Olen pahoillani", Kristian puisteli päätään, "En osannut ollenkaan varautua. Toivottavasti sille ei jäänyt traumoja""Ei se ollut sinunkaan vikasi", sanoin alistuneena ja hieroin tamman kaulaa, "Lähdetään kotiin ja otetaan uusiksi joskus paremmalla säällä, niin että minäkin pääsen kärryille"

cen (VRL-6493, VVR) - Choula VOE

- Paikallasi nyt, ärähdin Choulalle, pienelle ja pirteälle shettistammalleni joka kuunteli trailerissa vapisten ukkosen jyrinää. Olin matkustanut pikkuponin kanssa koko kolmituntisen ajomatkan ajan trailerin ahtaassa kopissa heinääpaalin päällä. Kun nyt vihdoin saimme traikun parkkiin, oli tamma alkanut hyppiä kuin kenguru niin pitkälle kuin naru antoi myöten. Yritin epätoivoisesti avata solmua, ennen kuin tyttö saisi pahemmankin vetopaniikin. Samaan aikaan kun solmu vihdoin aukesi, kuskinani ollut Sanna laski rampin maahan ja kas kummaa kuinka Choula rymisti rankkasateeseen persaus edellä suoraan takapuomina toimineen narun läpi. Siinäpä sitten viiletteli narua perässä vetäen pitkin kisapaikkaa ja sai kaikki orit kiljumaan korvia särkevästi. Juoksimme Sannan kanssa kummatkin ponin perässä hädissämme kun taas muut hevostenomistajat kiljuivat meille kurkkusuorana jotain täysin sopimatonta.

Puolen tunnin juoksentelun jälkeen eräs nero katsomosta sai päähänsä riehua kauraämpärin kanssa ja kas kummaa kuinka poniponi juoksikin luokse salamana. Litimärkänä ärisin ponille ja vein sen paikalleen valjastuskatokseen lähtönumerollani 17 merkattuun paikkaan. Ärsyyntyneenä tungoksesta ympärillään ja siitä, ettei Choula päässyt iskemään naapuripaikan komeaa oria, se puraisi pari kertaa valjastuksen aikana oikein kunnolla persauksiini.

Kun vihdoin ponilla oli kärryt perässä, vauhdoin itselleni kisakamat jotka oitis muuttuivat märiksi päästyämme ulos katoksesta. Choulan peitin 170 cm-kokoiseen hevosloimeen (ponin oma koko 90 cm ....), joka sai ponista piiloon viimeisenkin karvan. Näin vesi ei huuhtoisi äsken vaivalla lotrattua karvankiillotusainetta turkista maahan. Verryttelyalueella oli tungosta ja muutenkin turhan äkäinen Choula hölkkäsi hampaat irvessä ponimeressä. Kerran se jo meinasi napata mustasta ponitammasta palan mukaan ja kärryillä istuva nainen alkoi huutaa pitkää saarnaa hengenvaarallisista tappajaponeista. Ärsyyntyneenä hutkaisin Choulaa kerran piiskalla persuksiin, minkä seurauksena se potkaisi melkei aisan katki. Päätin jättää lämmittelyn väliin, koska tamma ei kuitenkaan keskittynyt touhuun muiden tammojen seassa.

Vuoromme koitti tunnin odottelun jälkeen - olin linnoittanut ponin moneen XXXXXXXXXL-kokoiseen huopaan ja itse pidin kuumavesipulloja persukseni alla. Hevosenhoitajani mukana ollut Sanna kaappasi läjän ponin päältä ja heitin jo ikävästi jäähtyneet vesipullot veks, minkä jälkeen kannustin ponin radalle.

Choula oli varsin persoonallisella tuulella - aluksi poni kulki turpa taivassa, minkä jälkeen se esitti näyttävän eteenalasvenytyksen juoksemassa kolmasosan radasta turpa hiekkaa laahaten (kiskomisestani huolimatta) ja loppuradan se meni pohkeenväistöä vasempaan ja oikeaan aisat vinkuen. Yritin turhaan maiskuttaa, heilutella ohjia ja viuhutella ilmassa piiskalla. Lisätyssä ravissa Choula meni kunnon pukkilaukkaa sen verta mitä valjaat antoivat myöten. Ympyröillä tamma puski lapa edellä avuista läpi. Tulipunaisena poistuin radalta - mitäköhän kaikkea kasvattaja oli jättänyt kertomatta ostaessasi tämän ponin netin huutokaupasta?!

IceFox (VRL-0859, FSRa) - Stormwood's Amelie VH-24885

Amelie oli kurainen. "Hienoa!", ajattelin ja irvistin. Kaikki se puunaaminen ja varustelu kotoa lähdettäessä oli valunut hukkaan. Tamma katseli minua pirteästi, eikä ymmärtänyt ollenkaan huolenaihettani. Maa oli märkää ja kurainen aamuisen sateen jäljiltä ja se oli suorastaan imenyt ponini hakemaan mutakylpyä. Puhumattakaan siitä, kun tamma oli pelästynyt miestä lepattavassa sadetakissa. Steppailu veden, kuran ja mudan sekoituksessa oli viimeinen silaus kuranaamiointiin. Poni piti saada kuivaksi ja puhtaaksi jälleen, jotta kehtaisimme edes mennä radalle. Ei auttanut kuin käydä toimeen. Kiitin onneani, että olimme lähteneet ajoissa matkaan. Viimein kun Amelie oli taas kohtuullisen puhdas, tuli Eerika, yksi luottohenkilöistä tallissani kertomaan, että meidän tulisi olla jo kärryt perässä ja kävelemässä. Yhdessä varustimme uteliaasti katselevan tamman ja laittauduin itse kuntoon ja lähdimme kiireen vilkkaa verryttelemään ja odottelemaan omaa vuoroa. Verryttely jäi hiukan lyhyeksi, mutta Amelie oli kuitenkin valmis omaan suoritukseemme.

Decne (VRL-0785, PZT) - Xavior Vienna VH-48974

Päivä kirkastui hyvinkin lupaavasti 13.10. Karvainen pikku Äksä oli kopissa ja kaikki kunnossa. Löytyi mukava parkkipaikka ja pysäytin auton ja huokaisin syvään. Kerrankin, oi KERRANKIN, ajoissa paikalla. Ja ilman ongelmia. Avasin trailerin oven ja katsoin miten Äksä voi. Siellä se pieni oripoikani vain mussutteli heinää, kammottavaa, lopettaisi edes joskus, ajattelin. Naurahdin, tai pikemminkin höröhdin mikä kuulosti mahdottoman kauhealta, ja lähdin ilmoittautumaan. Kansliassa sitten katselin vain tyytyväisenä herkullisen näköisiä karkkipusseja ja hienoja ruusukkeita. Maksoin lähtömaksun ja poistuin takaisin kopille.

Äksä olikin jo hieman ryhdistäytynyt ja lopettanut syömisen. Avustajani ja groomini, tallityttö Saana, oli jo tarkastellut varusteita ja pian saimmekin ottaa ponin pois kopista. Ja siitäkö vasta sitten hullun mylly alkoi. Aluksi Äksä käyttäytyi täysin normaalisti ja kappas, kohta se kiskaisi reilusti vasemmalle, heiti makeat pukit ja lähti painattamaan kohti toisi poneja. Kiskoin kaikin voimis ja kantapäät maahan jäljen jättäen sain ponin takaisin hallintaan. Uudella puhdilla lähdin sitä kuljettamaan takaisin kopille. Varustaminen itsenään olikin sitten toinen haaste. Äksä-herra ei millään suostunut seisomaan sekunttiakaan paikoillaan että olisimme kärryt saaneet paikoilleen. Lopulta pyysin raavaan näköistä miestä pitämään ori sillä välin kun Saanan kanssa laitoimme pikaisesti kärryt kiinni. Huokaisin helpotuksesta turhan aikaisin sillä kiittäessäni ja kätellessäni Äksä otti tilanteesta vaarin ja lähti posottamaan kahtasataan vastakkaiseen suuntaan. Puolet ajasta rukoilin ja toiset puolet kirosin ponin ja lopulta näin henkikultani kalliimmaksi ja irroitin orin ohjista. Ori jatkoi hetken matkaansa, kunnes yksi toimihenkilöistä sai sen kiinni. Murahdin kiitoksen ja talutin ponin jälleen kerran takaisin kopille.

Loppupäivä kilpailuissa tuntuikin menevän huomattavasti paremmin. Äksä oli vireessä (todellakin!) mikä oli hyvä asia, mutta ehkä kuitenkin koulukoetta ajatellen hieman rauhallisemminkin olisi voinut mennä. Ja ehkä ne pukitkin olisi voinut jättää väliin. Olin kuitenkin nuoreen herraan hyvin tyytyväinen ja hän saikin komean porkkanan palkinnoksi minulta vaikkei hienoja pokaaleita tai ruusukkeita mukaan lähtenytkään. Kansliasta tuli kuitenkin sen houkutteleva karkkipussi ostettua.

Decne (VRL-0785, PZT) - WIP Wildness VH-36324

"VILLE NYT RIITTÄÄ!!" komensin ilkikurista ponia ja yritin saada sen keskittymään olennaiseen. Olimme juuri saapuneet kisapaikalle ja olin kopissa laittamassa orille suitsia. Mieheni Juha tuli kopille ja yritti rauhoitella minua. "Mitä jos minä vaikka laittaisin ne suitset", Juha ehdotti. "Mene korpeen", tokaisin ja jatkoin tappelua orin kanssa. Juha lähti ja tiesin että olin taas ilkeä. "Miksi minun pitää aina olla tälläinen idiootti", mietin mielessäni. "Ville kiltti yritä nytten pysyä paikoillaan!"

Pitkän tappelun ja lopulta varustetunkin ponin ohjastajana laitoin kypärän päähän ja istuin kärryille. Juha toivotti onnea ja kiitin häntä sekä samalla pahoittelin kun olen niin ilkeä. Lähdin piakkoin verkka alueelle ja aloin ponin kanssa tylöskentelemään. Edessä oli haastavin koettelemus Villen kanssa. Ville ei ikinä ole ollut aivan loistava koulukokeessa, mutta tänään me koitamme parantaa tulosta. Verryttelin ponin hyvin ja pian ori olikin tuntumalla ja toimi hyvin. Kehuin paljon ponia ja se yritti koko ajan vain enemmän ja enemmän. Lopulta siirsin käyntiin ja annoin sen kävellä vähän letkeämmin. Pian olisi meidän vuoro ja mahassa perhoset olivat valloillaan.

Minun hymyni vertaista ei uskottavasti oltu ennen nähtykkään. Hymyni oli isoin ja mahdottoman levein ja kaiken lisäksi varmasti huromistisimman näköisin. Seisoimme sinivalkoinen ruusuke ponin suitsissa kiinni, UPEA sponsoriloimi päällä ja kaiken kruunaava palkintojen jako musiikin soidessa taustalla. Poni yritti syödä ruusukettaan (fiksu poni!) ja minä hymyilin naantalin aurinkona. Tästä ei päivä kyllä voisi paljoakaan parantua, mietin ja hymyni leveni entisestään.

Harmony D. (VRL-0100, KR) - Diamant Dei - Lumi-Tuulia P.

Minulla ei suoraansanottuna ollut hajuakaan minne oltiin ajamassa, kun olin pakannut Tintinin, shettistamma Diamant Dein, traikkuun - ahdannut itseni, groomini Lumi-Tuulian ja melkein sujuvaa englantia puhuvan aasialaisen mieheni PLUS tanskandogin pentumme, traikkua kuskaavaan autoon. Luojalle kiitos tuon - mikä tuon on - navigaattorihärpäkkeen keksimisestä - tosin senkin kanssa nerokas kuskimme ajoi harhaan ainakin kolme kertaa. Itse Tintin neiti oli varsin rento koko matkan ajan, eikä pannut pahakseen näitä 15 minuutin "kahvitaukoja", joita ihmiseläimet enemmän ja vähemmän yhteistuumissa, alituiseen pitivät.

Kilpapaikalle saavutiin onneksi kuitenkin kohtuu ajoissa, sillä Tintin ei olisi sitten kirveelläkään halunnut jättää makoisaa majapaikkaansa - satoihan ulkona kuin kaatamalla. Useiden maanittelu yrityksien (by omistaja ja groomi) jälkeen sai japanilainen kuskimme tarpeeksi, nappasi tammaa pinkistä riimusta kiinni ja kuskasi tämän ulos Tintinin edes huomaamatta tapahtunutta! Hölmistyneenä se sitten pällisteli vartin kaikkia kolmea, kuin kysyen "Kuka sen teki?".

Harjaukset sun muut rutiinit Tintinin kanssa menivät kyllä, ellei lasketa yhtä karkausta Ruiskukan kimon shettisoriin luo, muutamaan otteeseen tallottuja groomin varpaita ja omistajan kilpatakin hihan koristelemista vihreällä vaahdolla... Itse kilpasuoritus, noh, siinähän sekin meni. Kuski käytteli koiranpentuamme maisemia tutkimassa (alias etsimässä nopeinta pakoreittiä), minä ja groomi teimme parhaamma saadaksemme Tintinin keskittymään muuhunkin kuin siihen kimo-oriiseen jossain tuolla tallin takana. Sanoisin, että persoonallisempaa koulukoetta ei ole meidän porukka esittänyt!

Pois lähteminen kilpapaikalta sujui vielä hankalammin kuin sinne tuleminen, eihän Tintin olisi halunnut jättää armaansa kotikonnuja taakse. Yhdessä sitten tammaa pyllättiin traikkuun kanssakilpailijoiden pidätellessään naurua viereisillä traikuilla. Ihme sinänsä, tamma saatiin pakattua mukaan - viittä vaille olikin, etten sinne jättänyt, ja kotimatka alkoi. Ohi ei ajattu kertaakaan, liekö kuski saanut kahdesta - anteeksi neljästä! - naismatkustajasta tarpeeksi.

Eija P. (VRL-0198, JPR) - Pequeño Jafari VH-37182 - Kirsi

Kisa-päivä valkeni samanlaisena kuin moni muukin aikaisemmista. Pieni jännitys oli vatsassa. Tänään on tarkoitus lähteä vekkuliponi Jafarin kanssa iltapäiväkisoihin Ruiskukkaan. Tein omat aamurutiinini ennen kuin ampaisin talliin. Ponit odottelivat siellä jo korvat hörössä ruokaansa. Ja, kukas mukaan kuin Jafari itse piti suurinta meteli. Ori ajattelivarmasti että hän on tämän päivän sankari joten hänen pitää ruoka saada ensimmäisenä. Sen pettymykseksi en ampaissut ruokkimaan sitä ensimmäisenä. Kun sitten menin Jafarin luokse, se mielenosoituksellisesti käänsi persauksensa kohti ja jökötti karsinan nurkassa. Tästä taas huomaa ponien järjenjuoksua. Ruokin ponit nopeasti ja vein ne sitten ulos. Jafari piti omaa esitystään koko matkan tallista ulos. Heti ensimmäisen ruohotupsun tullessa vastaan se ampaisi sinne ja vaikka kuinka sitä nyin niin ruohoa mentiin syömään. Ilmeisesti ori halusi kostaa sen ettei saanut ruokaansa ensimmäisenä. Lopulta sain tämän murheenkryynin tarhaansa ja ampaisin sitten tekemään muitaaamutoimia.
Kun kisoihin lähtö alkoi lähestyä niin jännitys kasvoi entisestään. Kisoissa sitä sentään on tullut käytyä melkoisen usein, mistä lie tämä jännitys. Liekö tuolla murheenkryynillä osuutta asiaan...katselin Jafaria kun se viattomana killitti minua tarhastaan. Orissa on niin paljon potentiaalia ja taitoa mutta kun se osaa olla niin mahdotoman törppö. Sen takia se on varmaan niin kivakin. Ponit eivät olisi poneja ilman kunnon luonnetta. Hetken siinä ihmeteltyäni aloin keräillä varusteita kuljetusautoon. Valjaat, ajosuitset, loimi, harjat...olin kirjoittanut kaiken tarvittavan muistiin lapulle, sillä olen surullisen kuuluisa surullisen huonosta muististani. Kun kaikki tarvittava oli olevinaan mukana niin menin hakemaan itse sankarin jylhän kuusiston. Jafari käveli tarhasta kuin suurikin kuningas, katsellen muita poneja kuin ajatellen "yrittäkää nyt pärjäillä ilman johtajaanne". Vein pojan harjauspuomille ja aloin kiillottaa sitä. Tällä kertaa se oli ihmeen puhdas, joten sain sen pilkullisen karvoituksen nopeasti kiiltäväksi. Viimeistelin täydellisen ponin vielä sykeröillä ja selvitin hännän ja suihkin vähän kiillotusainetta. Jafari oli vaihteeksi ihmeen rauhassa paikoillaan. Kun kuningas oli valmiina lähtöön, laitoin sille vielä ohuen kuljetusloimen ja talutin sen koppiin. Koppiin mentiin vauhdilla, valmiina lyömään muut ponit suorastaan 100-0.
Ehtiessämme perille kisapaikalle paikalla oli jo useita poneja ja hevosia. Osa oli jo verryttelyssä. Etsin nopeasti sopivan parkkipaikan ja aloin valmistella orhiamme tositoimeen. Nätisti se tuli kopista ulos, mutta rampilta alas tultuaan se alkoi vilkuilla ympärilleen, hyöri ja pyöri ja huuteli ohimeneville hevosille. Tämä orhi ei sitten ikinä opi käytöstapoja. Pienen taistelun jälkeen Jafari oli valmis, valjaat päällä ja kärryt perässä ja itselläni ajovaatteet yllä. Lähdin jännittynein tunnelmin kohti verryttelykenttää. Jafari jatkoi omaa huutelu showtaan, rauhottui vasta kun olin sen kanssa muutamat kierrokset verryttelyssä mennyt. Luulin jo saaneeni Jafarin hallintaani kun se oli hetken aikaa totellut täydellisesti kaiken mitä olin siltä pyytänyt. Mutta, ettei vaan todellisuus unohtuisi Jafari teki täysin yllättäen täyskäännöksen toiseen suuntaan ja lähti painamaan täysillä ympäriinsä verryttelykentällä. Tästä tempusta täysin yllättyneenä horjahdin pahasti kuten myös groomimme Kirsi. Itse onnistuin juuri ja juuri pysyttelemään kärryillä mutta Kirsi lensi komeassa kaaressa nurmikkoon. Sain onneksi Jafarin suht nopeasti pysäytettyä ja riensin samantien Kirsin luo. Onneksi ei käynyt pahasti, kolaus taisi tulla vain henkisestieikä fyysisesti. Minuakin harmitti todella Kirsin puolesta. Miten mahtaisi itse suoritus sujua...hiukan siistittyään itseään Kirsi nousi takaisin kärryille ja jatkoimme verryttelyä vielä, odotellen jännittyneinä kutsua radalle.

NEOvisual (VRL-2753, BelRa) - Agata Jewel VH-21910 - Miroku

"Neo. Neo!"
"Mhmm..."
"NEO!!"
"NO MITÄ?"
"Mitä sä pakkaat?"
"Ei kuulu sulle. Sä oot vaan tallimestarinretale."
"Mitkä nää on?"
"Ne on valjaat."
"Ei nyt oo raveja! Ku ´Senseki on lomalla!"
"Nii... Viittisi tsä hakea Agatan harjasangon?"
"Nii mut-"
"HAE! HETI!"
"...okei okei..."
~*~
"Voi kiitos, Miro."
"Niin, joko neiti selittää suunnitelmansa?"
"Ai mitä?"
"MIKSI sä pakkaat? Agata EI ole ravuri ja OIKEAT ravurit ei nyt kisaa."
"Nää ei ookkaa ravivaljaat.. Ootsä ostanu jo mulle synttärilahjan?"
"Miks sä pakkaat ei-ravivaljaita Agatalle?"
"Kuka sanoi et nää on Agatalle? Mites sen lahjan laita?"
"Lahja tulee pian, ota happee."
"Juu..."
"Mutta ne valjaat?"
"Me mennään VALJAKKOKISOIHIN!"
"Te... Mitä?"
"Me käydään yhtäkkiä voittamas yks luokka! Säki tuut!"
"Neo!"
"No?"
"Sä et oo KOSKAAN ajanu Agatalla muutaku koppakärrystä."
"So?"
"Sen lisäksi sä et tiiä MITÄÄN valjakkoajosta!"
"So? Sä tiedät."
"En todellakaan tiedä!"
"No ei voi mitään sitte, kato netistä."
"Netti... Millon ne kisat nyt olikaan?"
"Hmm.. Ootas... Kaks ja puol tuntii aikaa ilmottautumiseen."
"Ai kun sattu sopivasti. Koskas keksit tän idean osallistua?"
"No äsken!"
"Voi kuule, mitä jos möisit Agatan ja ostasit vaikka... Kultakalan?"
"En mä tykkää kultakaloista..."
"Et oo tosissas, etsä tajunnu että se oli vähän niinku herja?"
"Nii... Mitäs puhut jotai vitsin saksaa aina mulle?"
"Kun sä et osaa kiinaa."
"Nii mut osaan suomea, ruotsia, englantia, japania, vähän venäjää ja vähän ranskaa."
"Joo no, se ei liity tähän. Millä sä aattelit mennä?"
"Sä viet, tyhmä! Mistä puheenollen, painu hakemaan heppavaunua jo pihaan ja harjaa Agata sinne sisälle."
~*~
"Noni, suvaitsihan se neitikin saapua autoon."
"Joo..."
"Mikä kesti?"
"No joku oli vieny mun kajalin..."
"Missäs se oli sit?"
"Mun meikkipussissa tietenki!"
"Mitenni tietenki! Miten sä pystyit olemaan löytämättä sitä heti!"
"No kun mä muistin että mä meikkasin eilen olkkarissa ku oli se sähkökatkos ja sinne tulee kato valoo ikkunasta, sit mä niinku laitoin sen sinne vessaan, sinne sen peilitason tyä, mut sit ku mä tosiaan olinki olkkaris enkä vessas nii-"
"OKEI! HYVÄ!"
"Älä huuda."
"Nuku vaikka, kuuntele musiikkia tai jotain, mutta älä selitä sun kajalista."
"Saanks mä selittää jostaki muusta?"
"Anna tulla."
"Nii, tietsä sen Johannan sieltä Antin siskopuolen entisen työkaverin uudelta työpaikalta? Nii, nii sen miehen pikkusiskon lapsen se koira, niin muistatsä sen? Nii, se on myynnissä, se on se tyttö myymässä sitä. Mä haluisin sen synttärilahjaksi, Miro!"
"Niin siis..? Miten se nyt menikää?"
"Nii Johannan miehen pikkusiskon lapsi myy koiraansa-"
"Ai se oli se järjettömän kokonen piski joka oli sulla hoidos?"
"Ei kun se berhandilainen."
"Niin siis just se."
"Nii, saanksmä sen?"
"Kuule Neo."
"Ni?"
"Sulla jää välillä yks pikkuseikka huomioimatta. Mä EN OLE sun isäs, mä oon sun tallimestaris."
"Saanksmä sen?"
"... me ollaan perillä."
~*~
"Miro..."
"Mitä nyt taas?"
"Jos me voitetaan-"
"Me ei voiteta. Sä et osaa mitään ja vedät munkilla."
"Jos me voitetaan-"
"Nyt pää kiinni. Koeta ajaa."
"Jos me voitetaan-"
"NEO!"
~*~
"MÄ SANOIN että me voitetaan!"
"Et sanonu!"
"Sanoin, siinä ennen ku mentiin tonne!"
"Sä hoit sitä 'jos me voitetaan' -fraasia. Niin, mitä meinasit sanoo muute sen jälkeen?"
"Meinasin sitä vaan et jos me voitetaan, niin saat palkankorotuksen, mut et antanu mun sanoo loppuun ni ei lasketa."
"Voi helee, et oikeesti meinannu!"
"Kyl meinasin. Mut ei voi mitää, ku et ikinä kuuntele mua. Niin, se Johannan miehen pikkusis-"
"Täs on rööki, mee tonne sen kanssa ja polta sitä pitkään ja hartaasti. Tuu takas vasta ku Agata on autos."

IceFox (VRL-0859, FSRa) - VPS Quite Pretty VH-23079 - Ann

Katselin Reeaa tyytyväisenä, se oli kuin luotu kärryjen eteen. Tamma ei ollut täysin samaa mieltä tänään. Reea kulki alkuun hyvin tahmeasti ja jännittyneenä. Sitten se alkoi hiukan rauhoittua, mutta mieltäni jäi kalvamaan ihmetys, mistä jännitys johtui. Harkitsin hetken, että olisimme peruneet osallistumisen, mutta kun vuoromme tuli oli epäilys kaikonnut mielestäni. Rata meni hiukan huonommin kuin yleensä, mutta ei se sentään katastrofi ollut. Suurin ongelma oli ollut tamman jäykkä, jännittynyt liikkuminen. Radan jälkeen kävellessä Reea ei ollut vieläkään täysin rento. Purimme Reean vaunujen edestä, tarkastin tamman kaviot ja harjasin läpi etsien haavoja tai arkoja kohtia. Niitä ei löytynyt. Reea oli nyt täysin rento ja rauhallinen. Mietiskellessäni katselin siinä hetken aikaa kärryjä ja tajusin niiden olevan uudet, eikä Reea ollut joutunut niiden eteen kuin vain kerran, pari ennen kisoja. Syy taisi olla löytynyt..

Pellavaharja (VRL-3551, KaRa) - Ryysyrannan Lemmekäs VH-48629 - Kristiina

"Tässä tulee kaksi hirmuista rölliä...", laulelen tai pikemminkin mutisen hampaideni kolosta hermostuksissani katsellessani Lemmekkään sojottavaa harjaa, jonka se oli hangannut matkalla traikussa ihanaiseen pörröön, sekä miettiessäni omaa kuraista tummanvihreää samettiasustustani, kun menin läsäyttämään illan hämyssä lastaussillan suoraan kurarapakkoon. Piilottelen läikikkäitä kasvojani liian suuren lierihatun alla kasvot helakan punaisina jännityksestä ja nolostuksesta, samalla sitten ajatuksissani kääntäen Uljaan Mustani väärään suuntaan kolme numeroa liian suurella vaihteella, ehkäpä tämä kiitolaukka ei kuitenkaan kuulu ohjelmanumeroon...

Ajattelen, että tämän huonommin ei voi enää mennä ja hampaitani yhteenpurren sitten puserran loppusuoralla meistä molemmista sellaiset capriolet ja levadet esiin, että näytämmekin varmasti lähinnä huvittavalta parivaljakolta minun pomppiessa kärryjen nahkapehmustuksella eläimellinen ilme pärstäkertoimellani ja hattuni heilahdellessa puolelta toiselle, pikkuorhin tanssahdellessa omia kuvioitaan miettien, että mitä minä oikein huidon niillä ohjaksilla ja tuomariston lopulta huokaisten helpotuksesta meidän saapuessa Lemmekkään äänekkään tarzanhuudon kera lopputervehdykseen.

Loppu hyvin kaikki hyvin, ajattelen lyödessäni traikun ovet kiinni ja sitten kotiin lähdöstä onnellisena polkaisten lenkkitossuni suoraan lastaussillankin kohtaloksi osuneeseen kurarapakkoon... "Tässä menee kaksi hirmuista rölliä...", hihittelen itsekseni istahtaessani auton penkille ja tuupatessani kaasua paljaalla jalalla, lenkkarit mudasta ruskeina kilpailupaikan roskakorissa. Niinpä niin, aina ei voi voittaa!

Nekku (VRL-6917, EnRat) - Sigurdine - Helena

Avasin kuljetuskopin takaoven. Dana ja Sigurdine käänsivät päänsä minua kohti korvat hörössä. Ne kuuntelivat tarkasti ympäriltä kuuluvia ääniä. Jossain hirnahti hevonen. Taputin Danan pehmeää karvaa ja otin sen ulos kopista. Sigurdine hirnahti kimeästi, ja kiiruhdin ottamaan senkin ulos. Saimme ne sidotuksi jonkinlaiseen aitaan. Minä ja Helena aloimme harjata hevosia. Niiden karva oli jo valmiiksi kiiltävä aamuisen puunauksen jälkeen, mutta eihän pieni siistiminen varmaan ollut pahasta? Helena oli taiteillut steppailevan Danan otsatukkaan jonkinlaisen sykerön, mutta Dana ei vaikuttanut ilahtuneelta. Se kuopi ja pyöri hermostuneena, vaikka Hellu sitä kuinka yritti rauhoitella.
- Apua, pitääkö meidän jo valjastaa nämä? Kysyin ja Hellulta, joka tarttui valjaisiin ripeästi. Pian molemmat hevoset seisoivat kuolaimia pureksien auringonpaisteessa.
- 15 minuutin kuluttua Nekku ja Sigurdine, groomina Helena! Kuulin kaiuttimista.
- Kauhistus, niinkö pian! Meidän piti ehtiä vielä lämmitellä ja kaikkea! Missä se hevosenhoitaja on? Sara! Saraa! huusin, ja tummatukkainen tyttö ilmestyi kopista. Hän tarttui Danan ohjiin ja lähti taluttelemaan hevosta ympäristössä.
- Helena. äkkiä ne kärryt Sigurdinen perään, tai me ei ehditä edes lämmitellä! huudadin, ja hetkessä Sigurdinella oli jo kärryt perässä. Hyppäsimme kyytiin, ja aloimme lämmitellä.

Kymmenen minuutin kuluttua meitä pyydettiin radalle. Ohjastin Sigurdinen kentälle ravissa. Se meinasi hypätä laukalle, ja vedin hätääntyne ohjista.
- Prruuu, eiiii laukkaa.. nooin.. Ihme kyllä muistin koko radan. Ja Sigurdinekin kuunteli pienimpiäkin vihjeitä. Se ei edes yrittänyt temppuilla niin kuin sillä oli joskus ajaessa tapana tehdä. Viimein ajoin punaisena pois radalta. Ihmiset onnittelivat meitä onnistuneesta suorituksesta. Annoin Sigurdinelle pitkät ohjat, ja se laski päänsä heti melkein maahan.
- Hieno tyttö.. noin, otetaanpa kärryt pois perästä, hyvä.. Saraa! Huusin taas tyttöä. Tämä ilmestyi Danaa taluttaen paikalle. Annoin hänen mennä taluttelemaan Sigurdineä, ja itse otin Danan huostaani. Aloimme Helenan kanssa kohentaa sen valjastusta ja kiinnittää kärryjä perään.

- Seuraavaksi Nekku - Åpenhjerting, groomina Helena! Kaiuttimet huusivat. Dana nousi puolittain pystyyn. Istuin kauhistuneena kärryillä. Olikohan tämä nyt ihan viisasta? Miksi kaikki meitä tuijottavat? Voi ei, älä nyt Dana-kiltti nolaa meitä.. Ajatukseni pomppivat päässäni. Yritin saada Danan radalle. Se pukitti kärryjä päin. Kuului hirveä pamahdus, ja Dana lähti säikähtäneenä laukkaamaan.
- Kääk! Prrrruuuuu, hiieeno, hidasta, sooo, ei hätää.. Prr! Dana, Prrrruuuu! Huutoni ja rauhoittuleni eivät tepsineet. Dana laukkasi pelästyneenä Ruiskukan tallille päin, minun yrittäessä hidastaa ja rauhoitella sitä. Juostuaan jonkin matkaa se pysähtyi huohottaen.
- Voi ei! Emmehän me voi mennä sinun kanssasi radalle ollenkaan, kun olet noin kuitti.. Hyppäsin alas kärryiltä, Helena perässäni. Lähdin taluttamaan Danaa vähän pettyneenä takaisin kuljetuskopillemme. Kun Helena oli käynyt ilmoittamassa syyn yllättävään poistumiseemme, aloimme valmistella hevosia kotimatkaa varten. Pian kaikki oli valmista, ja saatoimme lähteä kotiinpäin..

Cinder (VRL-2709, CeRi) - Tahvana VH-47331 - Anu

"Ei oikeesti" hihkaisin kaverilleni Taijalle, kun hyppäsin city-maasturistani tultuani kisamatkalta kotipihaani. "No, miten meni?" hän uteli ja näytti enemmän kuin kiinnostuneelta. "Mites siellä. Pärjättiin ihan hyvin, vaikka ennen suoritusta oli aika mielenkiintoista" naurahdin ja aloin kertoa yksityiskohtaisesti, samaan aikaan kun aloin purkamaan suokkiruunaani autosta.

"Just sattuikin tälläinen sadepäivä juuri näille kisoille. Vaikka eihän siellä paljon satanut, mutta silti joka paikassa oli lätäköitä. Ja sinähän tiedät, miten neitimäinen Tahvo osaa joskus olla lätäköiden suhteen. Heti kun otin ruunan pois autosta, niin se aloitti vastenmielisen touhunsa. Se ei meinannut antaa laittaa edes vaunuja peräänsä kun pomppi joka suuntaan ja halusi vaan pois. Anu onneksi oli apuna ja me selvittiin valjastuspaikalta. Lämmittelyssä Tahvo tuntui hirveältä. Se oli hirveän kuuro avuille ja se meinasi vaan koko ajan lähteä viemään. Se pomppi koko ajan lätäköiden yli ja kulki rumasti pää pystyssä, eikä muodosta ollut tietoakaan. Sain verkata sitä aika kauan, kunnes se alkoi jo kuunnella paremmin ja liikuikin jo siedettävässä muodossa. No sitten tapahtuikin se päivän moka. Tahvo ei meinannut huomata yhtä lätäkköä ja se ravasi siihen. Sitten neitimäinen suomenjunttini tajusi, että oli lätäkössä ja pomppasi roiman loikan sivulle, suoraan toiseen lätäkköön. Se koikkelehti kuin mikäkin kahlaava kirahvi lätäköstä pois vaunut heiluen siihen malliin, että minä horjahdin ja putosin kyydistä." Tässä välissä Taija repesi nauruun ja käkätti niin, että jouduin kivahtamaan hänelle. Kaverini rauhoituttua jatkoin kertomustani.

"Ehkä arvasitkin mitä seuraavaksi tapahtui?" kysäisin Taijalta, joka kikatti: "Tahvo juoksi täysiä pois verkka-alueelta kärryt perässä heiluen.""No, ei! Taas tuli todistettua tämän hevosen vähä-älyisyys" hihittelin ja taputin juuri autosta purettua lehmäläsipäistä, herasilmäistä ruunaani. "Herra Tahvana jatkoi ravissa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ohjat olivat onneksi jääneet vaunuihin kiinni, eivätkä roikkuneet sen jaloissa. Sitten se pysähtyi ja katsoi vaunuihin päin. Se taisi vasta silloin tajuta, ettei kyydissä ollut ketään. Se hiffasi juuri olevansa vapaa ja sillä hetkellä minä onneksi sain napattua ohjista kiinni". "Vitsi, mikä tauno. Miten muuten itse kisat meni?" Taija tiedusteli huvittuneena. "Ne meni itseasiassa hyvin. Minä suutuin tapahtumasta niin paljon, että laitoin ruunan pistämään parastaan. Se kuunteli ihan nöyrästi eikä enää edes pomppinut lätäköiden yli. Tosin tyylipisteitä me ei varmasti saatu. Oltiin ihanan kuraisia, ihan kuin oltaisiin tultu maratoonilta. Ehkä pitäisi useamminkin pitää tälläinen verkka, kun kerta pärjättiin sen takia niin hyvin."